Kutkuttavasti lähtökuopissa

Käynnistimme äskettäin yhteispohjoismaisen produktion Kööpenhaminassa. Mukana ovat kolme taikuria, muusikko, lavastaja, puvustaja, sekä ohjaaja.

Lähtötilanne on kiehtova. Tulevasta esityksestä olemme sopineet vain teeman. Mitään muuta emme tiedä.

Istumme ympyrässä muuten tyhjässä harjoitushuoneessa. Seuraa ajatusten vaihto.

Minua kiinnostaa taikuuden esittäminen niin, että siitä poistetaan kaikki yleisesti alaan liittyvät maneerit, sanoo yksi.

Minua kiinnostaa vahva ja mahdottomalta tuntuva taikuus, sanoo toinen.

Minua kiinnostaa barokki ja peruukit, sanoo puvustaja.

Hei, vedetään näyttämölle niin pitkä pöytä, että tulee tunne ettei se lopu ikinä, sitä pöytää tulee koko ajan vaan lisää.

Niin, ja rakennetaan valaistus niin että näemme yhdessä vaiheessa ainoastaan kolmen taikurin kädet. Fokus vain käsissä ja siinä mitä ne tekevät.

Caravaggion tauluista löytyy muuten paljon käsiä ja jokaisella käden asennolla oli siihen aikaan tietty merkitys, sanoo ohjaaja.

Hei, tuo on kiinnostavaa, sitä aion tutkia, sanoo joku.

Ideat sinkoilevat. Kuuntelu ja kommunikointi pelaa. Puhumme englantia, tanskaa ja ruotsia.

Niin paljon eri suuntia, kiinnostuksen kohteita, ideoita, taustoja ja mieltymyksiä.

Näistä lähtökuopistako syntyy uusi esitys?

Totta kai! 

Mutta onneksi ensi-iltaan on riittävästi aikaa.

Viikon kestävä tarina 20 sekunnissa

Taikurina taikuuden yhdistäminen arkitilanteisiin on elämäntapa jota kaipaan, mutta joka niin helposti pääsee unohtumaan. Lomamatkalla Karpathoksella kävi toisin. En unohtanut.

Kun lähikaupan naispuolinen myyjä ojensi minulle kuitin, poimin paperista kauniin ja isokokoisen hopeadollarin. Seurasi vahva ja spontaani naurureaktio. Kiitin ostoksista ja kun ovella vielä vilkaisin taakseni, näin miten myyjä oli edelleen lumotussa tilassa. Itselleni sain tästä energiaruiskeen koko aamupäiväksi. Varsinainen tilanne kesti 10 sekuntia.

Pari päivää myöhemmin hain vettä samaisesta kaupasta. Saman myyjän kasvot muuttuivat auringoksi minut nähdessään. Hän selitti innostuneesti jotain kreikaksi samaan aikaan kaupassa olevalle toiselle työntekijälle sekä tyttärelleen. Nämä seurasivat jokaista liikettäni jännittyneen uteliaina. Maksoin vedestä ja kiitin.

Loppuviikosta vesi oli taas päässyt loppumaan. Minut nähdessään myyjä alkoi heti selittämään jotain vieressään istuvalle pojalleen. Veden maksettuani vilkaisin kuittia ja totesin että valitettavasti se ei ollut yhtä arvokas kuin se aikaisempi lappu. Tästä en löytänyt hopeakolikkoa. Sen sijaan ilmestytin kynän ja kun pyysin poikaa sanomaan ”pois!” niin kynä hävisi tyhjyyteen. Tilanteen kesto: 10 sekuntia.

Näistä tilanteista syntyi tarinaa, kontaktia ja yhteistä hauskaa koko viikoksi. Olin antanut itsestäni 20 sekuntia.

Miten on mahdollista unohtaa mitä 20 sekunnissa voi tehdä?