Taikurina taikuuden yhdistäminen arkitilanteisiin on elämäntapa jota kaipaan, mutta joka niin helposti pääsee unohtumaan. Lomamatkalla Karpathoksella kävi toisin. En unohtanut.
Kun lähikaupan naispuolinen myyjä ojensi minulle kuitin, poimin paperista kauniin ja isokokoisen hopeadollarin. Seurasi vahva ja spontaani naurureaktio. Kiitin ostoksista ja kun ovella vielä vilkaisin taakseni, näin miten myyjä oli edelleen lumotussa tilassa. Itselleni sain tästä energiaruiskeen koko aamupäiväksi. Varsinainen tilanne kesti 10 sekuntia.
Pari päivää myöhemmin hain vettä samaisesta kaupasta. Saman myyjän kasvot muuttuivat auringoksi minut nähdessään. Hän selitti innostuneesti jotain kreikaksi samaan aikaan kaupassa olevalle toiselle työntekijälle sekä tyttärelleen. Nämä seurasivat jokaista liikettäni jännittyneen uteliaina. Maksoin vedestä ja kiitin.
Loppuviikosta vesi oli taas päässyt loppumaan. Minut nähdessään myyjä alkoi heti selittämään jotain vieressään istuvalle pojalleen. Veden maksettuani vilkaisin kuittia ja totesin että valitettavasti se ei ollut yhtä arvokas kuin se aikaisempi lappu. Tästä en löytänyt hopeakolikkoa. Sen sijaan ilmestytin kynän ja kun pyysin poikaa sanomaan ”pois!” niin kynä hävisi tyhjyyteen. Tilanteen kesto: 10 sekuntia.
Näistä tilanteista syntyi tarinaa, kontaktia ja yhteistä hauskaa koko viikoksi. Olin antanut itsestäni 20 sekuntia.
Miten on mahdollista unohtaa mitä 20 sekunnissa voi tehdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti