Yllätin itseni ilmoittautumalla Stanislavski-metodiin
perustuvalle näyttelijätyön kurssille. Kyseessä on sama tekniikka, jota
myöhemmin Amerikoissa alettiin kutsua metodinäyttelemiseksi ja jota lukuisat
elokuvanäyttelijät edelleen hyödyntävät. Alkujaan tekniikka tulee kuitenkin Venäjältä
ja kyseisen viikon pituisen kurssin vetäjätkin tulivat juuri naapurimaastamme.
Kokoonnuimme elokuun loppupuolella erääseen kurssikeskukseen, keskelle metsää, noin
15 kilometriä Jyväskylästä länteen. Osallistujia oli reilu 30, noin kymmenestä
eri maasta. Kurssille piti valmistautua etukäteen lukemalla Stanislavskin
teoksia sekä Tsehovin näytelmä Kolme sisarta omalla äidinkielellään.
Jo useita päiviä ennen kurssin alkamista alkoi hieman jännittää.
Miksi olin tälle kurssille ylipäätään menossa? Mitä järkeä tässä kaikessa muka
oli? Enhän minä ainakaan omien tietojeni mukaan ajatellut ryhtyä perinteiseksi näyttelijäksi.
Yritin muistuttaa itseäni siitä, että halusin kokeilla, noin
20 vuoden tauon jälkeen, miltä puhdas näytteleminen tuntuu, ilman taikurin
roolia. Että halusin kokeilla, minkälaista on olla näyttämöllä
vuorovaikutuksessa muiden näyttelijöiden kanssa. Toki myös taikurina
vuorovaikutus on keskeisenä elementtinä, mutta siinä se tapahtuu suoraan
yleisön kanssa.
Niinpä lähdin Keski-Suomen metsään. Päivät alkoivat fyysisillä
harjoituksilla. Kyllä oli hikistä puuhaa. Aluksi tehtävät vaikuttivat melko
yksinkertaisilta. Vaihe vaiheelta vaikeusastetta kuitenkin lisättiin, ja
lopulta monet harjoitukset tuntuivat miltei mahdottomilta toteuttaa. Pieni
esimerkki: ensin omaa kehoa piti venyttää. Ja sitten kiertää. Ja sitten kuvitella,
että joku osa kehosta roikkuu, ikään kuin se olisi narulla kiinni katossa.
Mutta tämän jälkeen kaikki kolme harjoitusta piti tehdä samanaikaisesti, ja kehon
eri osilla. Ensimmäisten päivien aikana olin näkevinäni, miten meidän kaksi
guruopettajaa myhäilivät itsekseen, kun saivat asettaa meidät miltei mahdottomien
tehtävien eteen.
Kun tätä oli jatkunut pari kolme päivää, niin kysyin opettajalta,
miten näitä harjoituksia voisi käytännössä hyödyntää näyttämötyöskentelyssä,
niin ettei lopputulos olisi pelkästään päälle liimattua outoa kehollista
näyttämöilmaisua. Vastaus oli – mikäli tulkin välityksellä ymmärsimme toisiamme
oikein – että tässä nyt ei kannata hoppuilla, sillä merkitys kyllä selviäisi
ajan myötä. Tämän kurssin kesto ei minulle kuitenkaan aina riittänyt vastausten
löytämiseksi. Siitä huolimatta harjoituksia oli kivaa ja haasteellista tehdä.
Eräänä päivänä tutkimme havainnointikykyämme. Nämä
harjoitukset antoivat uskoa omaan näyttelemiseen. Käytimme vuorollaan eri
aistejamme erilaisten kuvitteellisten esineiden aistimiseksi. Oli hieno kokemus
huomata, miten yksinkertainen ja selkeä mielikuva sai aikaan vahvan ja toden
tuntuisen tunnereaktion.
Vielä konkreettisemmin lähestyimme näyttelemistyötä Tsehovin
tekstin kautta. Luimme alkajaisiksi Kolme sisarta läpi niin, että jokainen
näyttelijä luki repliikkinsä omalla äidinkielellään. Venäjän ja saksan lisäksi
kuulimme myös portugalin kieltä, ruotsia, kreikkaa ja brittienglantia. Oli
yllättävää, miten kaukana toisistaan, kuin eri planeetoilta, eri
kielikulttuurit sointuivat.
Mielenkiintoista oli havaita, miten parin vuosikymmenen
elämänkokemus oli antanut uutta pohjaa ja potkua näyttelemiselle. Harjoittelimme
muutaman dialogin, joista pari olivat keksittyjä näytelmän ulkopuolelle sijoittuvia
kohtauksia, mutta silti kokonaisuuden kannalta oleellisia tapahtumia.
Tykkäsin kovasti syventyä ja hakea omaa ilmaisua eri rooleille.
Sulhanen, joka valehtelee sekä itselleen että muille omasta onnellisuudestaan.
Tai rakastunut mies, jonka rakkaus ei löydä vastakaikua ja joka peittää
tilanteen välinpitämättömyydellään. Tai aviomies, joka tulkitsee vaimonsa
kaipauksen väärin niin, että luulee olevansa ihmisenä vääränlainen ja
loukkaantuu tästä.
Erästä kohtausta näyttelimme englanniksi. Keksimme, että kun
kohtauksessa tilanne yltyy riidaksi, kukin näyttelijä vaihtaa kielen omalle
äidinkielelleen. Mielestäni hieno
oivallus; tärkeää ei enää ollut toisen ymmärtäminen tai aidon vuorovaikutuksen
jatkaminen, vaan roolihenkilöt halusivat ainoastaan saada oman pahan olonsa
purettua.
Kun työskentelimme pienryhmissä, oli kiintoisaa huomata,
miten erilaisia kurssille osallistuneet ohjaajat olivatkaan. Joku oli täysin
vieras hieman kokeellisemmille ehdotuksille. Joku taas kuunteli todella hyvin
näyttelijöitä, osasi luottaa sekä meihin näyttelijöihin, että tekstiin. Oli myös
ohjaajia jotka ”näyttelivät eteen”, eli jotka itse halusivat näyttää miten
tulisi näytellä, sen sijaan että olisivat antaneet impulsseja, jotka auttavat
roolin rakentamisessa. Löytyi myös ohjaajia,
jotka olivat niin kovia puhumaan ja niin ilmeisen ihastuneita omiin
analyyseihinsä, että he unohtivat, että
visio pitäisi saada vielä siirrettyä ohjaajan pään sisältä näyttämölle. Sitten
oli vielä jokunen ohjaaja, joka lähinnä vain puhui sekavia ja ristiriitaisia
asioita. Kaiken kaikkiaan melkoinen ohjaajien ihmisgalleria. Itse asiassa koin tämän
yhteistyön näinkin erityyppisten ohjaajien kanssa haastavammaksi kuin itse
näyttelijäntyön.
Kurssin pääopettajalla oli melko perinteinen lähestymistapa
teatterin tekemiseen, pohjautuen äärimmäisen tarkkaan tekstianalyysiin,
näytelmän historiallisiin faktatietoihin sekä ymmärrykseen näytelmäkirjailijan elämänvaiheista.
Kuitenkin viimeisen päivän työnäytteistä
meidän osallistujien ylivoimainen suosikki oli nuoren venäläisen
naisohjaajan anarkistinen punkversio Tsehovin näytelmän avauskohtauksesta. Perinteisen
ja uudenlaisen - jopa anarkistisen – lähestymistavan ei siis pakosta tarvitsekaan
olla toisensa poissulkevia.
Stanislavskia keskellä metsää muutaman päivän ajan, olipa
virkistävä kokemus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti