Vähän aikaa sitten tapahtui jotain hyvin vapauttavaa. Helsingin
kaupunginteatterin soolo-esitykseni oli hetken päästä alkamassa. Juuri ennen
näyttämölle astumista löysin itsestäni
uuden asenteen.
Nämä pään sisäiset ajatukseni vaikuttivat merkittävästi sekä
itse esitykseen että koko näyttämöllä olemiseen. Uuden asenteen myötä monet
asiat loksahtivat paikoilleen, ikään kuin itsestään.
Kyse oli kahdesta seikasta. Toinen liittyi omana itsenä
olemiseen ja tässä tapauksessa ennen kaikkea omaan huumorintajuun
luottamiseen.
Maailmasta löytyy paljon koomikoita, sekä elävien että
kuolleiden kirjoista, jotka ovat olleet esikuviani. Minulla on myös runsaasti mielikuvia
siitä, minkälainen koomisen numeron kuuluisi olla. Jollakin tavalla nämä
mielikuvat täydellisestä koomikosta sekä siitä oikeantyyppisestä koomisesta
numerosta ovat - innoittamisen lisäksi - aina myös jollakin tavalla häirinneet
heittäytymistäni siihen omaan tekemiseeni.
Nyt en enää jaksanut. Kyllästyin vertailemaan omaa
tekemistäni muihin. Lähdin kokonaan
itsestäni, pienikään osa minusta ei toivonut olevansa joku muu. Tämä oli
vapauttavaa.
Toinen asia johon uusi asenne vaikutti liittyi odotuksiin. Siihen
miten helppoa on jäädä odottamaan katsojilta tiettyjä reaktioita tai
tietynlaista käyttäytymistä. Eri iltoina katsojien reaktiot samaan tekemiseen
saattavat vaihdella paljonkin. Minusta tästä voi tulla haaste, jos annan muiden
ihmisten reaktioiden liika määritellä omaa tekemistäni.
Tällä kertaa en odottanut mitään tiettyä käyttäytymistä
katsojilta, vaan annoin yleisölle vapauden - omassa mielessäni - olla juuri
sellainen kuin on. Sen sijaan keskityin siihen mitä minulla on annettavana
katsojille. Tiesin että se riittää ja että se kantaa pitkälle. Tämä ajatus toi
mukanaan tiettyä sisäistä rauhaa.
Mikään edellä mainituista ajatuksista eivät olleet minulle
uusia, mutta sisäistin ne uudella tavalla.
Myöhemmin tulin pohtineeksi näiden samojen ajatusten
soveltamista niin sanottuun tavalliseen elämään.
Ensimmäinen haaste: lähdenkö omista lähtökohdistani ja
luotan siihen että se kantaa? Vastavoima tälle voisi olla itseni vertaileminen
muihin tai jopa kateus.
Toinen haaste: osaanko keskittyä siihen mitä itse haluan
tehdä ja mitä minulla on muille annettavana? Vastavoima tälle on mielestäni
että jään odottamaan mitä elämä antaa minulle.
Miten helppoa nämä ajatukset on kirjoittaa. Ja miten
haastavaa niitä onkaan lähteä toteuttamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti